02022013

Selailin tapani mukaan Facebookissa kavereitani.. Vanhoja luokkalaisia, rinnakkaisluokkalaisia ja muuten vaan tuttuja.. Melkein jokainen heistä opiskelee yliopistoissa tai vastaavissa ylemmissä kouluissa..

Ihan järkky alemmuskompleksi.. Tuli sellanen olo että en oo saanu omassa elämässäni mitään aikaseksi, toiseen asteen koulu (lähihoitaja) on edelleen kesken.. Ihan luuseri olo!! Mä en varmaan ikinä saa mitään tutkintoa aikaseks.. Kiinnostusta riittäis mut jaksaminen on toinen juttu.. Kolmannen asteen kouluun tuun tuskin koskaan pääsemään vaikkakin mua kiinnostaa röntgenhoitajaksi lukea itteni..

Sit katson peiliin, nään ihmisen joka on saanut aikaan kolme lasta, mä olen äiti.. Onhan sekin periaatteessa koulun käymistä, elämänkoulua.. Aloin tuntea aivan suunnatonta ylpeyden tunnetta, olenhan mä vaikka ja mitä. Mitä ikinä mä haluan, mä pystyn saavuttamaan. Enemmän se vie aikaa, ja järjestelyjä vaatii, mutta kuitenkin, mä pystyn ihan mihin vain!

Oon kuitenki vasta 23 vuotias, mulla on aikaa kouluttaa itteni vaikka lääkäriks jos haluan!

Jatkan opiskeluja elokuussa, en haluais.. Koska E alottaa samana päivänä esikoulun.. Ajattelin mennä pyytää  opiskelujen alotuksen lykkäystä yhden jakson verran vielä, että saa E:n eskarin käymisen tasaantumaan.. Se on kuitenkin suuri virstanpylväs pienen miehen elämässä..

Mua on myös ihan suunnattomasti alkanu kiinnosta välinehuoltajan työ, ja koitankin ennen koulun alkua hankkia ittelleni opparipaikan. Voi kun saisinkin, voisin unohtaa (ainaki toistaiseksi) lähihoitaja opinnot, ja kerätä siihen taas motivaatiota.

No mutta, mä jään odottelee E:ä ja H:ä mummilasta kotiin. Jos vaikka menis Pikku H:n kanssa kylpyyn ja saunassa käymään :)

Ihanaa lauantaita kaikille!